KOLUMNI Voitto kotiin!
10.03.2010 15:15
Voittaminen on häviämistä keskimääräistä mukavampaa. Talviolympialaisten jälkitunnelmissa tunnetaan varsin hyvin tämä elämään ja kiekkokaukaloonkin sopiva prinsiippi. Aina on olemassa voittajia kuin häviäjiäkin. Jopa elämässä. Jotkut tosin ovat huonoja voittajia ja jotkut hyviä häviäjiä ja päinvastoin. Kyseessähän on kaiketi taitolaji.
Voittajia ja menestyjiä arvostetaan. Ajan vaatimukset muokkaavat ihmisestä äkkiä menestymisen pakkoa hakevan koneen. Ihminen ei saa olla heikko eikä epäonnistunut. Tähän muottiin monia istutetaan aivan liian varhain .Samalla sisimmässä särkyy jotakin herkkää ja haurasta.
Todellisuus on kuitenkin usein toisenlaista. Ihmisenä elämiseen ja olemiseen liittyy myös vastoinkäymiset, jotka parhaimmassa tapauksessa ovat synnyttämässä jotakin uutta ja kaunista. Elämän kriisien keskelle piiloutuu aina muutoksen mahdollisuus. Elämän tappiotkin voidaan parhaimmillaan kääntää voimavaraksi, joka kantaa eteenpäin.
Ajasta löytyy myös niitä, jotka omalla tietämyksellään lisäävät toisten taakkaa. Jälkiviisaus on tosin kaikkein ikävintä ”asiantuntemuksen” lajia, joka ei auta ketään.
Voittajien ja häviäjien maailmassa moni jää unohduksiin, liian nopeasti. Keskellämme elää monia arjen sankareita, hiljaisia puurtajia, joita kukaan ei huomaa. He ovat ihmisiä, jotka kantavat omaa elämänkuormaansa sen suurempaa melua itsestään pitämättä. Heidän jaksamisensa ja välittämisensä on merkinnyt toisille todella paljon. Tällaiselle lähimmäisyydelle on ajassamme huutava tarve!
Ehkä todellisia voittajia elämän kentillä eivät kuitenkaan ole ne, joilla elämän ulkonaiset puitteet ovat huippukunnossa. Itsekkyyden, kunnianhimon ja oman edun tavoittelun ympäröimä elämä tuottaa useimmiten vain tyytymättömyyttä ja nurinaa. Loppupeleissä ei varmastikaan ole merkitystä sillä, mitä toiset ajattelevat. Tärkeintä on, että on sinut itsensä kanssa, vaikka ei saisikaan ihmisten arvostusta ja kiitosta.
Kirjailija Eeva Kilpi on osuvasti sanonut: ”elämän tarkoitus on päästä kotiin.” Tätä kotia moni etsii elämänsä ajan. Paikkaa, jossa saa olla heikko, epäonnistunut ja samalla rakastettu ja arvokas sellaisena kuin on. Löytyisiköhän tuollaista paikkaa arjen keskellä ihan meidän ulottuviltamme? Tai osaisimmeko olla sitä edes pienellä palasella rakentamassa omalla välittämisellämme?
Jouni Lehikoinen
kirkkoherra
Mikaelin srk
