Puristin voittajan kättä
19.02.2010 19:49
A.-P. Pietilä
Peetu Piiroinen on vaatimaton nuori mies, jonka ulkokuori ei kerro sisäisestä voitontahdosta paljoakaan. Lumilautailija näyttää alan mieheltä kisapaikan ulkopuolellakin, kun hänen valmentajansa Pekka Koskela luotsaa suojattiaan vancouverilaisen hotellin terassilla.
Selkään taputtajia ja kättelijöitä on jonoksi asti, kun jokainen suomalainen haluaa saada osansa hopeavoitosta. Voittaja hymyilee vaisusti. Hän näyttää olevan tottunut hyviin tuloksiin. Voitto ei ole noussut ainakaan vielä päähän, vaan hän ottaa tyynesti vastaan onnittelijoiden jonon.
Hyvinkääläinen Peetu on lumikourujen koluaja, joka jaksaa harjoitella ja hioa suorituksiaan. Kova työ on ollut hänen aseensa menestykseen huipulle, jolla on ja jonne pyrkii satoja nuoria miehiä joka päivä. Lumilautailu on laji, joka ei edes näytä helpolta, joten harjoittelun ja yrittämisen merkityksen ymmärtää helposti.
”Istun tässä hetken ja katselen ympärilleni ja sitten kaupungille juhlimaan, ihan vähän”, sanoo Peetu, kun valokuvaaja häärii hänen ympärillään. Peetusta ei irtoa suuria sanoja eikä pitkiä selityksiä. Onneksi hänen valmentajansa Pekka Koskela toimii tunteiden tulkkina ja on toiminut jo monet vuodet. Vaikka Peetu ei puhu, niin hänen kasvoiltaan paistaa tyytyväisyys.
Me ollaan sankareita kaikki
Hopeamitalin voittaminen muuttaa kuin taikaiskusta myös suomalaisen kisayleisön tunnelman. Synkkyys ja tappiomieliala vaihtuvat iloisempaan mieleen kuin vancouverilainen säätila rännästä auringonpaisteeseen.
Suomalainen voittaa aina, kun yksi suomalainen voittaa. Onnellisuus on sittenkin, ainakin osaksi, asenne ja henkilökohtainen valinta. Mutruhuulisuus on joukkopsykoosi, jonka yksi hapannaama saa tarttumaan koko kansaan.
Kun Peetu palaa kotiin, juhlitaan häntä kunnolla ja toivotaan, että nuoren miehen pää kestää menestyksen. Tuetaan häntä olemalla edes kerran tyytyväisiä kansakunnan ohikiitävään menestyksen hetkeen.
