Sisar Sininen tuli kaupunkiin

Helvi Pulla, 69, on viettänyt suurimman osan elämästään Ranskassa protestanttisessa diakonissayhteisössä. Siellä kaikki ovat sisaria keskenään. Nyt Helvi on muuttanut eläkepäivikseen Turkuun. Hänet erottaa katukuvasta sinisestä asustaan.

Sisar Helvin Suomen koti on sijainnut Helsingin seuduilla, mutta hän on asunut monissa paikoissa, kuten Askaisissa, Askolassa ja Hangossa. Helvi ehti asua Ranskassa 30 vuotta ennen Suomeen paluuta.

– Viimeisimmät viisi vuotta vietin Pariisissa Reuillyn diakonissayhteisön pienyhteisössä, jossa sisaria oli yhteensä vain neljä. Pariisin luostarielämä ei ollut yhtään tyypillistä. Kolme neljästä sisaresta toimi sairaalasielunhoitajina, joten aikataulut, kuten rukoushetket, sopivat hyvin yhteen.

Reuillyn diakonissayhteisön pääluostari sijaitsee Versailles’ssa. Luostarissa asuu 30 sisarta ja aikataulut ovat erittäin jäsenneltyjä.

– Elin siellä 25 vuotta. Ne vuodet olivat hyviä, mutta enää en palaisi niihin.

Kiinnostuksen Ranskaa ja sen kieltä kohtaan Helvi Pulla omaksui isältään. Hänen kirjailijaisänsä, Armas J.Pulla, lähetti hänet 9-vuotiaana Ranskaan, jotta tytär kuulisi pelkkää ranskan kieltä.

– Siten päädyin dominikaanisisarten ylläpitämään luostarikouluun lähelle Pariisia. Siellä huomasin, kuinka onnellisia ja iloisia sisaret olivat.

Arvot olivat tärkeitä sisar Helvin vanhemmille, mutta eivät niinkään hengellisessä mielessä. Hän alkoi käydä pikkutyttönä yksin kirkossa. Rippikoulun jälkeen tyttö hakeutui Helsingin Vanhan kirkon nuoriin.

– Niin aika teki tehtävänsä ja kouluttauduin diakoni nuorisotyönohjaajaksi.

Sen jälkeen Sisar Helvi onkin suhannut Suomen ja Ranskan väliä: Etelä-Ranskassa hän työskenteli vuoden protestanttisessa lastenkodissa vapaaehtoisena sen jälkeen palasi Suomeen diakoniatyön pariin. Sitten hän löysi itsensä taas Ranskasta. Tällä kertaa sisarten ylläpitämästä kehitysvammaisten kodista, josta hän päätyi seurakunta-assistentiksi reformoituun kirkkoon.

– Sitten palasin Hankoon seitsemäksi vuodeksi diakonityöhön ja paperihommiin. Erilaiset sisaret alkoivat kuitenkin kummitella päässä ja sydämessä. Mietin, onko tosiaan Jumalan tahto, että jäisin Hankoon.

Helvi vihittiin sisareksi Ranskassa 44-vuotiaana.

– Muistan sen päivän ja kuinka sisaret pohtivat kahvitiloissa, voivatko he tanssia häissä, joihin olivat saaneet kutsun, sisar virnistää.

– Itse olen kyllä tanssinut tässä puvussa.

Yhteisöelämä on haastavaa ja sisarten tasavertaisuus tärkeää.

– Se voi hankaloittaa yhteisön elämää, jos muodostuu niin sanottuja parhaita ystäviä. Yksittäiset ystävyyssuhteet eivät saisi olla liian näkyviä, vaikka inhimillistähän se on, jos jostain ihmisestä tulee läheisempi ystävä.

Sisarilla saa myös olla yhteisön ulkopuolisia ystäviä, mutta heille ei jää paljon aikaa, koska luostarin toimet, arkipuuhat ja rukoushetket vievät paljon aikaa.

Helvi ei ole vielä jäänyt Suomeen täysin lopullisesti. Sisar asuu Suomessa niin kauan, kuin hänen terveytensä kestää.

- Viimeiset päiväni vietän kuitenkin diakoniyhteisössä Ranskassa. Se on minun kotini.

Sisarilla on kaksi kertaa vuodessa yhteinen kokoontuminen Ranskassa.

– Seuraavassa kokoontumisessa juhlistetaan sitä, että minun ja toisen sisaren sisarvihkimisestä on 25 vuotta. Me jo narisimme, että eikö vasta sitten, kun on 50 vuotta, mutta silloin ei välttämättä olisi montaa juhlijaa enää paikalla.

Eläkepäivinään Helvi on iloinen siitä, että hänellä on aikaa lukea kirjoja. Hän on keräillyt lehtiä ja kirjoja 30 vuoden ajalta.

– Elämä sisarten kanssa oli sillä tavalla rikkonaista, että lyhyissä hetkissä en pystynyt lukemaan. Yhtenä lepopäivänä viikossa tuli siivottua ja levättyä.

Tällä hetkellä Helvi on juuri saanut luettua Farah Diban omaelämänkerrallisen teoksen. Maigret-sarjan kirjoja on myös jonossa.

– Niin, ja tietysti luen vanhat säilyttämäni tyttökirjat, kuten Anna-sarjan.

Myös viittomakielen opiskelu ja jumppa kiinnostavat Helviä.

– Jumppasin pienestä asti äitini kanssa, myös mummoni harrasti jumppaa. Aikoinaan vedinkin Heponiemessä retriittejä, joissa rukoillaan koko olemuksella. Niihin kuului olennaisena osana liikunta. Vedin tällaisia liikunnallisia retriittejä myös Versailles’ssa. Tärkeää on muistaa, että keho on kokonaisuus eikä vain sydän usko.

Sisar Helvi kumoaa sisariin liitettäviä myyttejä. Sisaretkin saavat käydä elokuvissa ja tavata miehiä.

– Toki keskinäisen jakamisen lupaus, selibaatti ja kuuliaisuus ovat protestanttisten sisarten elämän perusta, mutta minusta on hassua, että ihmiset luulevat ettemme tapaa miehiä ollenkaan. Voimme hyvin kutsua miespuolisen henkilön vaikka syömään. Tosin kerran yhdet katoliset sisaret miettivät, onko luvallista pyytää piispa syömään, Pulla naurahtaa.

Useille sisariksi haluaville kutsumuksen saaneille yhteisöelämä on vaikein askel, toisille selibaatti.

– On myös käynyt niin, että rakastunut sisar on jättänyt yhteisön omasta valinnastaan.

– Peruslähtökohta sisareksi tulemiselle on se, että tuntee saaneensa kutsumuksen. Jokaisella ihmisellä on heikot ja hyvät puolet. On väärin ajatella, että sisaret ovat jotenkin parempia ihmisiä.

– Ihmisen on muutenkin tärkeintä pyrkiä itsessään ihmisarvoon, oli laitapuolen kulkija tai mikä vaan - kaikki ovat samanarvoisia, Helvi korostaa. Eikä hänen työnsään lopu vieläkään. Sisar jatkaa sairaalasielunhoitajana Karinakodissa sekä osallistuu muutenkin aktiivisesti kirkon toimintaan.