29.5.2012 - 07.55

Jo joutui armas aika...

Vuoden kaunein aika on käsillä. Luontoäiti pukeutuu vihreään asuunsa. On monenlaisten juhlien aika. Koulut päättävät lukuvuotensa suvivirteen.

Varjonsa kauniin loppukevään ylle luo Hyvinkään ikävät tapahtumat. Miksi kaiken tämän piti tapahtua? Eikö mitään ollut tehtävissä? Kuinka jälleen kerran nuori mies syyllistyy toisten elämän surmaamiseen ja vahingoittamiseen? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Jälkiviisastelua ei  kaivata. Nyt tarvitaan kaikki tuki niille, jotka ovat joutuneet kärsijän asemaan. Seurakunnat ja vapaaehtoisjärjestöt saavat nyt laittaa parastaan ihmisten auttamiseksi.

Huolestuttavaa on, että ajan keskellä ihminen joutuu hakemaan suojaa toisen ihmisen pahuudelta. Elämme aikaa, jolloin ihmisestä on tullut ihmisen pahin vihollinen.

 Ajattelen niitä useita lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka ovat joutuneet fyysisen ja henkisen väkivallan uhreiksi. Monet naiset joutuvat hakemaan suojaa väkivaltaiselta ja narsistiselta mieheltä. Pahimmassa tapauksessa isä ampuu lapsensa ja vaimonsa. Koulukiusaaminen on jopa johtanut nuoren ihmisen itsemurhaan. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Miksi useimmiten juuri oman sisimmän pahaa oloa maksatetaan muilla ja ehkä juuri niillä, jotka ovat heikoimmassa asemassa? Ihmisen itsekkyys näyttää olevan pohjaton kaivo, joka myrkyttää sisimmän maaperää.

Pahuuteen on olemassa vain yksi vastavoima: hyvyys. Sitäkin ajasta löytyy, vaikka se ei saavutakaan lööppijulkisuutta. Katkeruudesta ja vihan kierteestä voi päästä eroon.  Pahan kierteen saa poikki vain hyvyys ja rakkaus. Näistä on tietenkin helpompi puhua kuin toteuttaa käytännössä. Mutta ne ovat olemassa ja kohdattavissa. Nyt jos koskaan tarvitaan toivoa ja luottamusta, uskallusta elää ja ojentautua tulevaisuuteen. Ikävään ja pahaan ei saa jäädä kiinni.

Nyt tarvitaan rohkaisua ja positiivisuutta, vierellä kulkemista ja aikaa pysähtyä kuuntelemaan ja auttamaan. Eikä tämä ole liikaa vaadittu!

Armas aika ja suvi suloinen on sittenkin totta . Annetaan sen tulla sisimmän todellisuudeksi.

 

Kommentit

Osallistu keskusteluun

Jouni Lehikoinen

Olen reilusti alle viisikymppinen "pesunkestävä turkulainen" kirkkoherra,jonka koti on Paimiossa. Luotsaan Mikaelinseurakuntaa,jossa aloitin kirkkoherran hommat vuonna 2003. Pappina olen toiminut vuodesta 1984.

Perheeseeni kuuluu vaimon lisäksi viisi lasta sekä kaksi Suomen lapinkoiraa sekä kissa.

Kiekkojoukkueen HC Hurmoksen kapteenina olen oppinut seuraamaan jääkiekkoa melko kriittisesti sekä jään pinnan- että mailanvarren tasolta. Turkulainen jääkiekko ja jalkapallo ovat lähellä sydäntäni - ooppera-ja sinfoniamusiikki sen sijaan eivät!