Älä tyri nyt!

Mennyt kesä on suorastaan hemmotellut kotikatsomoiden väkeä olympialaisineen ja jalkapallon EM-kisoineen. Kentän laidalta ja katsomosta löytyvät nimittäin aina parhaat asiantuntijat. Kentällähän virheitä tehdään, eikä katsomossa. Monelle urheilijalle epäonnistuminen ehkä juuri tärkeimmissä kisoissa saa aikaan jopa uran lopettamisen arviointia. Vuosien panostus ja treenit tuntuvat valuneen hukkaan.

Epäonnistumiset kuuluvat kait urheiluun ja elämään yleensäkin. Mutta sallitaanko ne myös yhteiskunnassa ja kirkossa?

Huhtikuusta 2011 kesäkuuhun 2012 Suomessa tehtiin kahdeksan perhe- tai muuta surmaa, jotka ovat herättäneet suurta surua ja huomiota. Moni kyseleekin, mikä on oikein vialla ja miksi pienet lapset joutuvat tällaisten tekojen kohteeksi. Hyvinvointiyhteiskunta oireilee henkistä pahoinvointia.

Yhteiskunnalla ei ole sinänsä juuri mahdollisuuksia estää tällaista, jos jotkut haluavat antaa vihalleen tällaiseen tekoon johtavan vallan. Yhteisvastuuta sen sijaan kaivataan. Kaikki, mitä voidaan tehdä perhesurmien ennaltaehkäisemiksi on selvitettävä. Näitä tragedioita ei kaivata yhtään lisää. On selvää, että yhteiskunnan arvopohjan murenemisella on välillinen vaikutus ko tragedioihin. Yhteiskuntamme tarvitsee kristinuskon muokkaamaa arvopohjaa elämän turvaamiseksi.

Toisaalta maamme uskonnollinen kenttäkin on kokenut suuria muutoksia. Huolestuttavampaa kuin hiljainen jäsenkato on se, että kirkon jäsenten usko kristinuskon perusoppeihin näyttää hiipuvan.

Tuoreimman kirkollisen tutkimuksen tulokset ovat nimittäin karumpaa luettavaa kuin minkään aiemman. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus osoittaa suomalaisten sitoutuvan yhä heikommin keskeisiin kristillisiin uskonkohtiin. Erityisesti nuoret miehet vieraantuvat uskonasioista. Vain yksi kymmenestä alle 25-vuotiaasta ilmoittaa uskovansa siihen, mitä kristinusko opettaa Jeesuksesta. Samanikäisistä naisista näin ajattelee joka kolmannes.

Rippikoulun jälkeen tapahtuu käsittämätön muutos. Kun vielä 87 % nuorista menee rippikouluun, niin jo kaksi kolmannesta ilmoittaa muutaman vuoden päästä, ettei enää usko kristinuskon mukaan. Olisikohan syytä mennä peilin eteen? Itsestäänselvyyksien aika taitaa olla ohi kirkossakin.

Nyt ei kuitenkaan ole aika luovuttaa. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Parhaimmillaan ne kasvattavat. Ne ovat myös mahdollisuus, joka synnyttää jotakin uutta ja kaunista. Mutta niihin ei saa jäädä kiinni. Sen sijaan silmien ja sydänten aukeamista ja heräämistä tarvitaan niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin- ainakin kotikatsomon näkökulmasta.

Jouni Lehikoinen

Kirjoittaja on Mikaelin seurakunnan kirkkoherra.