Romanttisissa elokuvissa ja kirjoissa puhutaan aina ”tosirakkaudesta”. Mitä se sellainen tosirakkaus sitten on? Itselleni tulee mieleen tunne, jossa se toinen ihminen, esine tai tapa vain on niin osa omaa itseäni, että ei sitä oikein pysty kuvailemaan sanoilla.
Näin vuonna 2012 tosirakkauden etsiminen on sama kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Ollaan tultu kauas niistä ajoista, jolloin rakkaus oli ”helpompaa”. Tällä tarkoitan nyt sitä, että mentiin nuorena naimisiin, saatiin mukuloita ja kylvettiin sitä omaa peltoa aina hautaan saakka. Toisaalta, silloin ei oikeastaan ollut kovin paljon muita vaihtoehtoja. Rakkaus, elämä toisen ihmisen kanssa oli pikemminkin pakollista, kuin että olisi itse saanut valita oman polkunsa. Olivatko nämä parisuhteet sitten tosirakkautta, sitä en tiedä.
Nykyään meillä on niin paljon vaihtoehtoja. Voit olla sinkku, parisuhteessa, avoliitossa, avioliitossa, vaikeasti selitettävässä suhteessa ja ties mitä näitä vielä on. Kaikki nämä statukset ovat toki upeita siinä mielessä, että niissä on niin paljon valinnanvaraa, mutta määrittelevätkö kyseiset statukset meidät sitten johonkin tiettyyn lokeroon, kun jokin niistä omalle kohdalle osuu?
Facebook on tässä suhteessa oikea ampiaispesä, ”jos se ei ole facessa parisuhteessa niin ei se sitten ole virallista”. Yäk sanon minä. Se on jokaisen oma asia miten elää ja kenen kanssa. Julkiset foorumit, kuten Facebook, on tehnyt statuksista jonkinlaisen oman kuplansa.
Koska vaihtoehtoja on niin paljon, se aiheuttaa hämmennystä. Rakkautta on kaikkialla ja sitä on saatavilla oikeastaan mistä vain. Itse koen sen niin, että rakkaudesta on tehty niin helppoa, että siitä tulee siinä kohtaa vaikeaa. Enää ei lähetetä rakkauskirjeitä tai anneta kotipuhelinnumeroa, koska kaikilla on kännykät (nykyään niitä kutsutaan älypuhelimiksi), jolloin ei enää soitella vaan tekstataan. Tai, taas kerran, meillä on Facebook jossa chattaillaan. Ei ole kohtaamisia kasvokkain, ei uskalleta näyttää tunteita.
Kiire on myös sellainen asia, joka usein tuhoaa rakkauden ennen kuin se edes ehtii kunnolla syttyä. Kaikilla on nykyään niin kiire elämässään, kiire töissä, koulussa. Kiire rakastua, koska eihän kukaan meistä nyt yksin voi jäädä. Yksinjäämisenpelko, sitä on ilmassa nykyään hyvin paljon.
Totuus on, että meillä ei ole kiire. Meillä ei ole kiire löytää sitä yhtä ja ainoaa elämänkumppania heti välittömästi, sillä monet meistä kokevat aika monta suhdetta ennen kuin vakiintuvat ja toiset eivät vakiinnu koskaan. Meidän ei tarvitse pelätä sitä, että jäisimme yksin, koska kukaan meistä ei tule koskaan jäämään yksin. Elämässä on aina joku jolle jutella, oli se sitten vaikka se oma marsu tai kissa.
Mutta vaikka meillä ei ole kiire rakkauden kanssa, niin ei sitä silti saisi ajaa pois, kun se osuu kohdalle. Se on myös yksi asia joka on päin helvettiä tässä maailmassa, me emme uskalla rakastua. Pelko siitä että saattaa sattua, on niin suuri, että monet meistä kieltävät rakkauden itseltään. Tunnistan välillä itseni noista asioista ja välillä joudun oikein tsemppaamaan itseäni ajattelemaan toisin. Entä sitten jos matto vedetäänkin jalkojen alta, ainakin siitä oppii taas jotain. Ja jos ei opi, niin ainakin muistaa sitten miten viime kerralla kävi.
Aloin miettiä rakkautta eilisen jälkeen, kun sain olla mukana ihanissa häissä. Morsiuspari näytti häävalssia tanssiessaan niin rakastuneilta että se sai melkein tipan linssiin. Mietin, että tuollaiselta sen on sitten näytettävä kun omaa häävalssiani ehkä joskus tanssin.
Tosirakkaudelta.
Jenny Mäkinen
