Noloa, jos poika pelaa jääkiekkoa

Heti kärkeen varoitus, tämä kirjoitus saattaa herättää aggressiivisia tuntemuksia. Mutta senkun huudat: huora, lesbo, lehmä, emakko, ämmä –  sehän kuuluu pelin henkeen. Nyt on nimittäin kyse jääkiekosta.

Jääkiekossa kaikki on sallittua, mitä muualla ei sallittaisi. Eihän kukaan judo-ottelussa hauku tuomaria mieshuoraksi, mutta jääkiekossa sitäkin tapahtuu. Verbaalinen voimankäyttö ei kuitenkaan ole pahinta, vaan se mitä se tapahtuu jäällä. Etenkin jos väkivaltaisuus siirtyy liigakentiltä juniorikaukaloihin.

Kaikissa urheilulajeissa tapahtuu vahinkoja ja kertyy vammoja, mutta jääkiekossa kyse ei ole vain vahingoista. Kiekosta on tullut show-laji, johon kuuluu väkivallan hurmos. Ne, jotka kyseenalaistavat lajin kovenemisen, Jääkiekkoliitto ja SM-liiga leimaa tylysti kukkahatuiksi. Sitä vain ei ajatella, keitä nämä kukkahatut ovat. Yleensä ne nimittäin ovat ihan tavallisia perheenäitejä ja isiä.

Jääkiekko on saanut lajina jo niin väkivaltaisen leiman, että monet vanhemmat haluavat lapsen harrastavan jotain muuta. Joskus suorastaan nolottaa myöntää, että oma poika on pelannut jääkiekkoa. Ympäristö nimittäin helposti leimaa pojan aggressiiviseksi raivopääksi, jolla on kymmeniä aivotärähdyksiä ja jota vanhemmat ovat kasvattaneet huutamalla kentän laidalla: Tapa se.

Meitä kukkahattutätejä potuttaa, että näitten koko kansakunnan ”jääkiekkosankarien” kännisekoilut, huorittelut ja väkivaltasirkukset pilaavat koko lajin imagon. Miten lapsilleen lajia valitsevat vanhemmat saa enää uskomaan, että jääkiekossa urheilulajina ei ole mitään vikaa ja että juniorijoukkueissa on reilu meininki ja valmentajat ovat täyspäisiä tyyppejä?

Teija Uitto