Petri Uggeldahl Kirjoittaja on Kastussa asuva turkulainen ympäristötarkastaja

Petolintu pelastettiin possupaistilla

Aurinko kimaltelee Airiston suunnasta ja luonto on kauneimmillaan. Kesäisen maiseman kruunaa Ruissalon kärjessä uljaasti kaarteleva merikotka.

Petolintu oli kuolemassa sukupuuttoon Suomessa 1970-luvulla. Onneksi aktiiviset luonnonsuojelijat havahtuivat viime hetkellä kannan romahdukseen. Heitä ja Maailman Luonnonsäätiötä meidän on nyt kiittäminen merikotkan bongaamismahdollisuudesta Turunkin ilmatilassa.

40 vuotta sitten WWF kokosi merikotkalle suojelutiimiä hätätilanteessa, jolloin tiedettiin varmasti vain 35 pesivää paria. Nekin olivat ympäristömyrkkyjen takia melkein lisääntymiskyvyttömiä. Nahkakuorisia munia putkahteli, mutta niitä oli hankala pesässä rikkoontumatta hautoa. Pohjanoteeraus koettiin vuonna 1974, jolloin syntyi vain neljä poikasta

Merikotkatyöryhmän ensimmäisiä toimenpiteitä oli järjestää puhdasta ruokaa kotkien talvipöytään. Ruotsista saadut hyvät kokemukset ja luonnonsuojelutarkastaja Jukka Nummelinin tekemä pioneerityö omalla luodollaan Korppoossa valoivat muihinkin uskoa. Sitkeät vapaaehtoiset raahasivat saaristoon tuulessa ja tuiskussa reilut 10.000 kiloa lihaa vuosittain. Possupaisti oli kotkalle puhtaampaa ruokaa kun kalat ja vesilinnut, joita ne itse pyydystivät Itämereltä. Pitkäkestoinen puhdistautuminen DDT:stä ja muista ympäristömyrkyistä alkoi.

Aluksi kuolleita sikoja haettiin iltaisin ja viikonloppuisin suoraa tiloilta, mutta tiukentuneet määräykset keskittivät noudot 90-luvulla Forssan sairaseläinteurastamolle. Tässä vaiheessa minä sain kutsun liittyä joukkoon.

Sikajengissä edettiin tiukan hierarkian mukaan. Kokelaan piti ensin talven ajan roudata lihaa maakunnasta Topinojan kylmäkonttiin. Toisena vuonna pääsi jo viemään lastia ruokintapaikoille ja vasta kolmannella kaudella koitti kotkakojuun pääsyn aika.

Tarkkailujakso oli jännittävä. Keskiviikosta sunnuntaihin istuttiin hiirenhiljaa ja tehtiin muistiinpanoja. Kaukoputkella luettiin renkaista värejä ja numeroita, jotka kertoivat rengastusmaan ja kotimaassa paikankin. Niistä varmistuivat myös sulkien ja nokan väristä tehdyt silmämääräiset ikäarviot.

Kopista ei voinut käydä ulkona valoisaan aikaan. Se merkitsi kevätpäivinä pisimmillään15 tuntista yhtäjaksoista tiirailua. Ruokaa ja juomaa piti säännöstellä siis paitsi kotkien, myös itsensä suhteen.

Talviruokinta jatkui vielä 2000-luvulle, mutta nyt merikotkat selviävät jo itsekseen. Suomessa elää jo 1500 yksilöä ja viimevuoden poikaslaskennassa löytyi 329 pienokaista.

Kotkanpoikien rengastushommiin minusta ei ole. En uskaltaisi kiikkua korkean hongan latvassa luottaen emon vieraanvaraisuuteen ja pesärakennuksen kestävyyteen. Jäisivät renkaat taskuun.

Taidan kuitenkin tallettaa kesän lomarahoista pienen avustuksen WWF:lle tähän tärkeään työhön, jotta minua ketterämmät pääsevät jatkamaan hommia.

Petri Uggeldahl

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet