Pelko vetää lyttyyn

Välillä sitä tuntee pystyvänsä mihin vain. Mikään este ei ole liian suuri ylitettäväksi eikä mikään mäki tunnu liian korkealta. Mikään ei pelota. Kunnes tulee se hetki kun edellä mainittu tunnetila nousee taas pintaan ja kädet alkavat täristä.

Viikonlopun aikana töissä sattui pieni episodi nuorison kanssa. Kun se nyt vaan sattui olemaan kaunis, aurinkoinen päivä ja kun he nyt vain sattuivatkin olemaan hieman humalassa.

Tilanne päättyi lopulta niin, että minä huudan pää punaisena ala-ikäisille, jotka huutavat minulle takaisin. Olin vihainen sekä peloissani. Onneksi välimatkaa oli kuitenkin se 20 metriä, mitään sen suurempaa ei tapahtunut.

Nyt saattaa vaikuttaa siltä, että olen huono asiakaspalvelija. Ei. Meillä on työpaikalla säännöt, kuten kaikissa muissakin paikoissa ja jos näitä sääntöjä ei noudateta, ties mitä ihmeellisyyksiä saattaisi alkaa tapahtua. Minun puolestani saa ryypätä ja olla kännissä, paitsi silloin kun kyseessä on työpaikkani ja työaikani, jolloin noudatan talon sääntöjä ja elän niiden mukaan. Yritän tällöin saada muutkin elämään niiden mukaisesti.

Vaikka saatoinkin huutaa ja olla vihainen, niin päällimmäisenä tunteena oli pelko. Pelko siitä, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä jos ne käyvät päälle, mitä jos ne rikkovat jotain? Se hemmetin avuttomuuden tunne on ehkä yksi ikävimmistä tunteista.

Kaikki päättyi kuitenkin ihan hyvin, nuoriso luikki pois paikalta.

Pelkääminen ei ole kivaa. Se on se olotila, jossa teemme yleensä kaikki ne hätiköidyimmät päätökset. Hyökkäys on paras puolustus jne. Miksi me sitten pelkäämme? Koska aina itselle epätavallisissa tilanteissa kehkeytyy muutenkin epämukava olo, jolloin ne ikävät tunteet pääsevät helpommin pintaan. Pelko myös sattuu olemaan yksi vahvimmista tunteista, joita ihminen kykenee tuntemaan.

Olisi aivan mieletöntä, jos ei tarvitsisi enää pelätä. Mitään. Se ei vain taida olla mahdollista, ei tässä maailmassa.

Onneksi on kesä ja kärpäsiä.

Jenny Mäkinen

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet