Kun lapsen syöpälääkäri kertoi, että normaali elämä voi alkaa, Laura Leppänen romahti polvilleen ja halusi vain kuolla – "Kun on kerran käynyt pohjalla, on oppinut syvän itsetutkiskelun kautta itsestään enemmän"

Laura Leppänen ja koko perhe voivat nykyään hyvin. Minna Harmaala

Minna Harmaala

Kun Turun yliopistollisen keskussairaalan (Tyks) huoneeseen alkoi tulvia lääkäreitä ja hoitajia, Laura Leppäsen mieleen hiipi ajatus, että 3-vuotiaalla Tom-pojalla oli hätä.

Sinä perjantaisena aamuna vuonna 2013 raisiolainen kotiäiti oli huomannut, että Tomin iho oli keltaisempi kuin sisarustensa. Hän sai pojalle samalle päivälle ajan terveyskeskukseen, mistä poika sai verinäytteiden jälkeen välittömän lähetteen Tyksiin. Kolmessa tunnissa varmistui, että kyseessä oli vakava verisairaus.

– Tomin verestä 98,5 prosenttia oli täynnä syöpää. Hän joutui teho-osastolle.

Sytostaatit aloitettiin heti, vaikka ei vielä tiedetty, mistä tarkalleen ottaen oli kyse. Maanantaina sairaus sai nimen: akuutti lymfoplastileukemia. Niin sanottu ALL-leukemia kuuluu lasten yleisimpiin syöpiin.

– Se on jalat alta vievä tunne. Ensimmäisiä ajatuksia varmaan oli se, miten ihmeessä tästä selviämme. Kun kävelin käytävällä ja katsoin esitteitä, että olet lasten syöpäosastolla ja täällä hoidetaan sitä ja tätä, tuli olo, että miten voin olla täällä ja miksi meille kävi näin.

Syöpäosasto tuli Laura Leppäselle sittemmin tutuksi, sillä hoidot kestivät 2,5 vuotta. Välillä lapsi oli sairaalassa saamassa sytostaatteja, välillä antibiootteja. Verisyövässä solutaso on pakko ajaa nollille, joten infektioita tulee herkästi.

– Kun sairaalakassit oli purettu ja laittoi lapsia nukkumaan, huomasi, että pojalla on lämpö noussut eli ei kun kassit takaisin ja menoksi. 17 kuumejaksoa Tompalla oli, sen joskus laskin.

Syöpäsairaan lapsen lisäksi Leppäsellä oli kotona neljä muuta alle kouluikäistä: 5-vuotias esikoinen Leo, 4-vuotias Max, 2-vuotias Mei ja 1-vuotias Iina

Mies työskenteli Pietarissa, joten lastenhoito oli pitkälti kotiäidin harteilla.

– Sairaalassa ajattelin, että onneksi ehdin lopettaa imettämisen.

Tomin syöpähoitojen aikana syntyi vielä yksi lapsi, nyt 5-vuotiaan Kai

– Kain syntymä oli hyvinkin paljon sitä, että halusimme uudella elämällä taistella kuolemaa vastaan.

Kun Tom sairastui, Laura Leppänen alkoi heti valmistautua pahimpaan. Hän suunnitteli hautajaisetkin valmiiksi.

– Ajattelin kuitenkin, että meillä on vielä tämä hetki.

Kun selvisi, että lääkkeet purevat, tuli helpotus.

– Noin pitkässä hoidossa on monta kohtaa. Välillä se on helpotusta, sitten taas jännitys kasvaa, välillä taas pelätään ja taas tulee helpotus. Siinä ehtii niin moneen kertaan käydä läpi niin monta tunnetta, että se on kuluttavaa.

Leppäsen mies jatkoi työtään Venäjällä, koska se oli pariskunnasta viisainta. Leppänen kiittääkin tukiverkkojaan eli pariskunnan vanhempia ja sisaruksia, jotka hoitivat terveitä lapsia äidin ollessa sairaalassa.

Sen helmikuisen päivän 2016 Laura Leppänen muistaa tarkkaan, kun hän oli siivoamassa lastenhuonetta, ja lääkäri onnitteli puhelimessa: Tomin veriarvot olivat hyvät, normaali elämä voisi alkaa.

– Kun puhelu loppui, putosin polvilleni lastenhuoneen lattialle. Kun sai luvan, että voi huokaista helpotuksesta, voimani olivat lopussa. En jaksanut iloita, että voimme alkaa elää, kun päinvastoin halusin itse kuolla.

Leppänen oli lapsen sairauden aikana hukannut itsensä. Ensimmäinen paniikkikohtaus tuli, kun Tomin sairastumisesta oli kulunut noin yhdeksän kuukautta. Sittemmin hänellä diagnosoitiin keskivaikea masennus, paniikkihäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

Vaikein aika oli juuri ensimmäinen ”normaali” kevät. Leppänen selviytyi päivästä toiseen menemällä siitä, missä aita oli matalin. Hän ei enää kehdannut pyytää apua isovanhemmilta, kun nämä olivat jo kolme vuotta hoitaneet lapsia.

– En puhunut kenellekään siitä, että halusin kuolla.

Meni pitkään ennen kuin Laura Leppänen jaksoi hakea apua, mutta lopulta hän sitä sai.

Selviytymiseen oli hänen mukaansa kolme avainta: monivuotinen psykoterapia, lääkehoito – ja juoksuharrastuksen löytäminen. Juoksemalla Leppänen on saanut purettua ajatuksia ja tunteita.

– On täytynyt hyväksyä ja ymmärtää, että elämä on arvaamatonta ja emme voi sitä hallita. Kun on kerran käynyt pohjalla, on oppinut syvän itsetutkiskelun kautta itsestään enemmän. Tietää paremmin, miten asioista voi selvitä.

Myös vertaistuki lapsisyöpäpotilasperheiden kerhossa Sykerössä on ollut tärkeää.

Nyt Laura Leppänen tukee työkseen niitä, jotka käyvät läpi samoja asioita. Hän työskentelee Tyksin lasten syöpäosastolla kokemusasiantuntijana ja ottaa vastaan asiakkaita lyhytterapeuttina.

Parhaillaan Leppänen opiskelee työnohjaajaksi ja valmistuu pian lähihoitajaksikin. Hän myös luennoi paljon omasta tarinastaan.

Hän korostaa, että vanhemman olisi tärkeää pyrkiä pitämään huolta myös itsestään, vaikka lapsi sairastaakin. Leppänen ei silti usko, että mikään apu olisi estänyt häntä sairastumasta.

– Minulla on ollut niin vaikeita asioita jo ennen sairastumista, että kohdallani näin varmaankin vain täytyi käydä. Ja ihan hyvä näin. Pystyn ammentamaan kokemuksistani paljon myös työhön. Minä tiedän, miltä tuntuu olla masentunut.

Vaikka lapsen syövästä on jo monta vuotta, tapahtuneet ovat usein Laura Leppäsen mielessä erityisesti silloin, kun kontrolliaika lähestyy.

– Ei minulla ole uuden sairauden pelkoa, mutta kyllä asia aina siinä kohtaa on vahvemmin mielessä.

Pelon sijaan huippulääketieteen seuraamisesta jäi Leppäselle tunne siitä, että mitä tahansa eteen tuleekaan, paljon on tehtävissä.

Nyt koko perhe voi hyvin.

– Olemme hyvä tiimi. Jo silloin kun soitin miehelleni Tomin sairastumisesta, hän sanoi minulle, että Laura, me selviämme tästä – yhdessä.

Lapsisyöpäpotilasperheiden kerho Sykerö juhlii tänä vuonna 40-vuotisiaan supersankariteemalla. Nuorten taide- ja toimintatalo Vimmassa avautuu 28.2. valokuvanäyttely, jossa Sykerö-kerhon lapset esiintyvät pukeutuneina supersankareiksi. Ruissalon Tapahtumatelakalla järjestetään 28. helmikuuta Gift-hyväntekeväisyysgaala, jonka avulla kerätään varoja Sykerölle.

Laura Leppänen

39-vuotias raisiolainen.

Perheeseen kuuluvat mies ja kuusi lasta.

Oli 10 vuotta kotiäitinä.

Nykyään työskentelee Tyksin lasten syöpäosastolla kokemusasiantuntijana ja ottaa vastaan asiakkaita lyhytterapeuttina.

Opiskelee työnohjaajaksi ja valmistuu pian lähihoitajaksikin.

Luennoi paljon omasta tarinastaan.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Palvelut