Elossa 24 h -sarjassa esiintyvä turkulaislääkäri Kosti Koivisto-Kokko pelastaa vapaaehtoistyössään ihmisiä, jotka palaavat heti takaisin sotaan – "Huono muisti" suojelee työssä uupumiselta

Kahdeksanvuotias". Sana erottuu turkulaisen lääkärin Kosti Koivisto-Kokon radiosta. Miehen ilme vakavoituu.

– Saattaa tulla keikka.

Lapsen hätä koskettaa kokenutta FinnHems-helikopterin lääkäriä edelleen. Vaikeinta on katsoa vanhempien reaktiota silloin, kun lasta ei voida enää auttaa.

– Se hätä on hätä kaikilla kielillä.

Lapsen, tai kenen tahansa läheisen, menetyksen tuska on Koivisto-Kokon mukaan yhtä suuri riippumatta siitä, ollaanko perusturvallisessa Turussa vai sotatantereella Jemenissä.

Sotatantereet ovat tulleet tutuiksi vapaaehtoistyössä, jota Koivisto-Kokko on tehnyt sekä Lääkärit ilman rajoja -järjestön että Punaisen ristin riveissä. Hän on pelastanut henkiä Syyriassa, Gazassa, Jemenissä, Ukrainassa ja viimeksi Etelä-Sudanissa.

– Kaikki aina kysyvät, millaista siellä oli. Sanon, että ihan hirveää.

Silti hän on lähtenyt aina uudelleen. Syitä on monia, Koivisto-Kokko sanoo. On hieno työyhteisö, jossa kaikilla on palo tehdä työtä. On mahdollisuus kehittyä ammatillisesti.

– Toisten hätä ja kärsimys vetoaa kuitenkin eniten. On kauhea ajatus, että kaikki sota-alueet, joilla 10 vuoden aikana olen ollut, ovat kaikki edelleen käynnissä.

Siksi Suomeen palaa aina paitsi omasta osastaan kiitollinen, myös muiden osasta vihainen Kosti Koivisto-Kokko. Hän ei käsitä, miksei sotia ei saada ratkaistua.

Oman henkensä puolesta hän ei myönnä pelänneensä, vaikka ehkä syytä olisi. Tuttuja kollegoita on kuollut sairaalaiskuissa.

– Kun aloitin, olisi ollut käsittämätöntä pommittaa sairaalaa. Nyt sairaaloista on monessa paikassa tullut ihan kohteita.

Kriisialueilla lääkäri ei viivy kuukautta tai kahta pitempään, sillä työ on intensiivistä. Vapaata periaatteessa olisi päivä viikossa, mutta käytännössä pommit eivät kunnioita lääkärien lepopäiviä. Kenttäsairaalaan voi tulla parissa tunnissa 240 potilasta. On ampumavammoja, palovammoja, silpoutuneita raajoja. Osa lähtee takaisin rintamalle heti, kun pahimmasta selviävät.

– Tulee ristiriitainen tunne, kun on parantanut jonkun vain siksi, että hän voisi palata takaisin kentälle, Kosti Koivisto-Kokko miettii.

Toisaalta moni ei palaa. Yksi kriisityön rankimmista puolista on tietoisuus siitä, että Syyriassa vammoihinsa menehtynyt olisi Suomessa voitu pelastaa. Sodan keskellä on aina puutetta jostain.

Miten sellaista jaksaa? Koivisto-Kokko naurahtaa ja kopauttaa päätään.

– Huono muisti.

Huono muisti tarkoittaa, että lääkäri ei keskity niihin, joita ei voinut auttaa. Hän keskittyy tarinoihin, joilla on onnellinen loppu.

Lääkärin ei tarvitse mennä sotaan nähdäkseen rankkoja ihmiskohtaloita. Työssä jaksaminen vaatiikiin jo lähtökohtaisesti tietynlaista mielenlaatua, Kosti Koivisto-Kokko toteaa. Kaikki eivät jaksa.

– Lääkäreiden itsemurhaluvut ovat järkyttävät. Monta ystäväänikin on tappanut itsensä.

Koivisto-Kokkoa harmittaa, että vaikeista tilanteista selviämistä ei ainakaan hänen lääkisaikoinaan opetettu missään, vaan lääkärien on odotettu itse löytävän keinot. Tilanne on hänen mukaansa onneksi muuttumassa.

Koivisto-Kokko itse pitää päänsä kasassa paitsi keskittymällä hyvään, myös hyväksymällä sen, että kaikki tekevät virheitä.

– Minun tapani selvitä virheistä on, että opin niistä.

Opista hyötyvät seuraavat potilaat, kuten myös sotatantereilla kerätystä kokemuksesta.

– Olen oppinut käsittämättömän paljon siitä, miten hoidetaan tarpeellinen ja jaetaan hoito potilaiden kesken.

Koivisto-Kokko kertoo, että pystyi ensimmäisissä pahoissa paikoissa keskittymään vain yhteen pieneen asiaan kerrallaan. Nyt vastaan ei enää tule niin kamalaa tilannetta, etteikö hän pystyisi ottamaan askeleen taaksepäin ja tarkastelemaan tilannetta kokonaisuutena: miten autetaan mahdollisimman monta potilasta riittävästi.

– Se on kuin katsoisi taskulampulla pimeässä versus että laittaisi valot koko huoneeseen.

Kriisialueille Kosti Koivisto-Kokko ei ole pariin vuoteen ehtinyt. Soittoja kyllä tulee parin kuukauden välein.

– Usein olen se viimeinen toivo, joten tuntuu pahalta kieltäytyä. Nyt olen kuitenkin ollut työtilanteessa, että minulle ei vain ole korvaajaa. Omat vuoroni jäisivät tyhjiksi.

Koivisto-Kokko työskentelee sekä Turussa että Lontoossa. Turussa hän toimii ensihoidon lääkärinä FinnHemsissä sekä anestesia- ja teho-osastolääkärinä Turun yliopistollisessa keskussairaalassa.

– Tykkään tehdä vähän kaikkea ja se ei ehkä ole se nykymalli ainakaan Suomessa. Osaaminen menee koko ajan kapeammaksi. Huippuosaajia tarvitaan, mutta minusta pitäisi ymmärtää myös kokonaisuuksien näkemisen arvo.

Lontoossakin Koivisto-Kokko istuu Hems-kopterissa. Lontoon-työ oikeastaan muistuttaa kriisialueita, sillä yksikkö keskittyy onnettomuuksiin ja väkivaltaisuuksiin. Toissa vuosi oli ensimmäinen, kun väkivaltatehtäviä oli enemmän kuin liikenneonnettomuuksia.

– Tekee pahaa henkisesti, kun näkee teini-ikäisten puukottavan toisiaan.

Onneksi maailmalla nähdyn vastapainoksi on Turku.

Täällä ensihoitolääkäriä työllistävät eniten elottomaksi käyneet, tajuttomat ja liikenneonnettomuuksien uhrit. Vaikka lääkäri Suomessakin kohtaa ihmiset vaikeimmissa paikoissa, elämä on kuitenkin pääsääntöisesti rauhallista ja turvallista. On niin hiljaistakin – eikä tarvitse olla koko ajan smalltalkaamassa.

– Jostain syystä palaan aina takaisin Turkuun. Tämä tuntuu kotikaupungilta.