Seilissä työskennellyt muistelee: "Spitaalisilla oli oma ulko-ovi"

Seija Kokon äitiä, Mirjamia, ei Seilin saaren spitaalihistoria pelottanut, kun tämä vastasi myönteisesti sähkösanomaan 1958.

Mielisairaalan navettaan haettiin karjanhoitajaa. Mukana lähti myös Seija alle kouluikäisine lapsineen.

Ammattikarjakko Mirjamin työpaikkaan Tervikin kartanoon tullut sähke oli ollut houkutteleva: ”Oletteko halukas tulemaan mahdollisimman pian Seilin sairaalaan maatilan karjanhoitajaksi. Palkka kohonnut. Vastatkaa heti. Kirje seuraa. mäkilaurila. Seurannut kirje antoi ohjeita: ”Kastehelmi laiva lähtee Aurasillan luota Turusta Seiliin lauantaina 13.30. Pääsettekö heti tulemaan. Vastatkaa heti osoitteella mäkilaurila Navo, puhelin Nauvo 19.”

Vuodet 1958–62 vierähtivät Seilissä, paluu oli uutenavuotena.

Lypsäjänä toiminut, silloin jo neljän lapsen äiti Seija jatkoi töitä muun muassa Havilla ja viimeinen työpaikka ennen 1963 eläköitymistä oli Lopen kirkonkylän koulussa siivoojana.

– Olimme kuulleet Seilin saaren hurjasta menneisyydestä. Lepraan sairastuneet olivat saaneet ottaa mukaansa vain laudat arkkua varten ja 20 hopeataalaria. Lääkäreitä ei ollut, kirkossa oli kaksi pappia ja lääkkeiden sijasta sai Seilissä valmistettua viinaa. Kun ohi kulki laivalinja ja potilaita oli ympäri juovuksissa, tuli sanonta ”olla seilissä”, Seija Kokko kertoo.

– Seili oli valittu tappavaan tartuntatautiin sairastuneiden viimeiseksi asuinpaikaksi syrjäisyytensä ja hautausmaaksi sopivan hiekan ansiosta. Hautoja ei merkitty, vasta mielisairaalan aikana. Kirkossa oli erillinen lehteri, jonne oli oma ulko-ovi. Sitä käyttivät spitaaliset. Alttaritaulu Myrsky Genesaretinjärvellä on kaunis, samoin saarnastuoli. Ystäväksi tullut mielisairaanhoitaja johdatti minut Seilissä uskoon.

– Mielisairashoidot olivat olleet myös kauheita. ”Kuumana käyneen” potilaan päähän laitettiin rautainen hattu jäälohkareilla. Siitäkin tuli sanonta. Emme koskaan nähneet potilaita pahoinpideltävän. Hoito oli tullut nykyaikaiseksi. Asuntomme olivat vanhat.